Älä luota täydelliseen terapeuttiin

Kyselytutkimuksen perusteella 96 prosenttia terapiassa kävijöistä on joskus valehdellut terapeutilleen. Yleisimmin valehdellaan siitä, että terapian koetaan auttavan, vaikka siltä ei oikeasti tunnu. Sopiikin pohtia, ketä ja mitä varten terapiassa tällöin käydään. Ehkä halutaan olla mallikelpoisia potilaita ja terapeutille mieliksi. Mahdollisesti pelätään, ettei terapeutti pysty kohtaamaan vaikeita pettymyksiä ja vihaisia tunteita. Terapeutti pyritään tällöin näkemään ihannoidun hyvänä, jotta myös itse potilas voi kokea olevansa hyväksytty.

Valitettavan moni ammattiauttaja tuntuu olevan sokea tällaiselle herkästi muodostuvalle vuorovaikutusasetelmalle tai saattaa jopa toivottaa sen tervetulleeksi sen sijaan, että ymmärtäisi asetelman haitallisuuden.

Näin syntyvä keskinäinen riippuvuussuhde ei johda pysyvään muutokseen, persoonallisuuden kehitykseen eikä itsenäistymiseen. Parhaassa tapauksessa tällainen ”hoito” on vain ajan ja rahan haaskausta, huonoimmillaan potilaan uhriaseman vahvistamista sekä myrkyllisten ihmissuhdekuvioiden toistamista ja terapeutin omien tarpeiden tyydyttämistä.

Jos terapiassa kaikki tuntuu sujuvan helposti ja kuin itsestään, todennäköisesti vaikeat ja olennaiset asiat eivät ole tällöin käsittelyn piirissä ja paha on löydettävissä ainoastaan terapiasuhteen ulkopuolelta muista ihmisistä. Tällöin muutosprosessi ei etene tai se jää näennäiseksi.

Rehellisyys on tietenkin vaikeaa mutta terapeutin olisi hyvä siihen pyrkimistä edesauttaa eikä olla sen esteenä.

Hakeudumme terapiaan, koska haluamme ymmärtää itseämme paremmin. Ymmärtäminen on kuitenkin hankalaa, pelottavaa ja riskialtista puuhaa sekä potilaalle että terapeutille. Se on laji, jossa ainoastaan itsestään täysin vieraantunut kehtaa väittää onnistuvansa aina. Täydellinen terapeutti ei siihen voikaan ryhtyä ja hänellä onkin suuri kiusaus ohittaa potilaan itseymmärryksen lisääminen terapian tavoitteena ja siirtyä lohdun ja ”rakkauden” jakamiseen, jotta oma itsetunto säilyisi kolhuitta.

Sen lisäksi, että terapeutti auttaisi meitä ymmärtämään itseämme paremmin, häneen kohdistuu monenlaisia muitakin toiveita. Nämä ovat usein vähemmän tiedostettuja ja peräisin elämämme varhaisvaiheilta.

Toiveissa terapeutti ymmärtää meitä täydellisesti. Saamme kokea ensimmäisen kerran rikkumatonta hyväksyntää, joka hyvittää menneisyyden vääryydet. Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja vaillejäämisen tunteet kaikkoavat, kun viimein terapiassa saa osakseen autuaallista rakkautta, josta on jäänyt osattomaksi. Hyvyydellään terapeutti eheyttää meidät ja ottaa pahan pois.

Ajatus parantavasta rakkaudesta tuntuu mukavammalta kuin omien traumaattisten kokemusten, kipukohtien sekä vähemmän suotavina pidettyjen persoonallisuuden puolien analysointi. Paremman itseymmärryksen sijaan toivomme kaiken kattavaa hyväksyntää. Hyväksynnän voi tietenkin myös menettää, joten terapeutille on parempi olla mukava!

Terapeutin ihannointi on tavallista ja sopivissa määrin hyväksikin suhteen kehittymiselle. Se kuitenkin terapian edetessä vähitellen hälvenee, mikä johtaakin jossain vaiheessa suureen pettymykseen. Terapeuttikin alkaa näyttäytyä vain ihmisenä, joka erehtyy, ei ymmärrä ja aiheuttaa turhautumisia, kuten muutkin ihmiset potilaan elämässä.

Tässä ei ole mitään ongelmaa, ellei terapeutti tästä sellaista itselleen ja potilaalleen tee. Vaikeuksiin joudutaan, mikäli terapeutti edelleen haluaa paistatella hyvyydessään potilaan toiveiden ruumiillistumana.

Potilaan toiveisiin vastatessaan terapeutti tarrautuu kiinni tarjolla olevaan ihannekuvaansa kaikkivoivasta ja -tietävästä täydellisestä äitihahmosta, joka alkaa kilpailla potilaan oikean ja ”pahan” menneisyyden äidin kanssa. Terapeutilta jää ymmärtämättä, että potilaan pettymykset viime kädessä kohdistuvat menneisyyteen ja muihin ihmisiin eikä ole hänen tehtävänsä niitä yrittää pyyhkiä pois pyhimysmäisellä hyvyydellään.

Potilasta ei tarvitse pelastaa vaan tämän arvostava ja empaattinen kohtaaminen riittää, vaikka sekä potilas että terapeutti saattavatkin kaivata jotain suurempaa ja kauniimpaa, kumpikin omaa tyhjyyttään täyttääkseen.

Täydellisen terapeutin on mahdotonta kuvitella ja sietää mahdollisuutta, että potilas häntä hetkeäkään vihaisi. Tällöin negatiivisille tunteille, kuten vihalle, syyllisyydelle tai kateudelle, ei löydy terapiasuhteessa tilaa eikä kuulijaa.

”Sinähän olet ihan hyvä tyyppi. Ei sinun tarvitse olla masentunut/ahdistunut/itsetuhoinen tai potea syyllisyyttä”, toteaa luontevasti täydellinen terapeutti tavoittamattomana norsunluutornistaan suunnaten sanansa kuitenkin avuttomana ehkä enemmän itselleen kuin potilaalleen.

Terapiassa koetaan pettymyksiä jo ihan siitäkin syystä, ettei terapeuttikaan pysty aina ymmärtämään potilasta mutta myös sen takia, ettei terapeutin pidäkään lähteä täyttämään potilaan lapsenomaisia toiveita. Nimenomaan pidättäytyminen tästä yrityksestä hyvittää koetut historian vääryydet tuo potilaan menneisyyden pettymykset terapiasuhteeseen turvallisesti käsiteltäviksi.

Jos terapeutti ei tule toimeen oman vihansa ja tuhoavuutensa kanssa, ei hän siihen liittyvissä ongelmissa voi avustaa muitakaan. Tällöin terapeutti alkaa pettymysten tuottamisen pelossaan tarjota potilaalleen kietovaa rakkauden korvikettaan sen sijaan että paneuduttaisiin potilaan kokemuksiin ja siihen, miten ne elävät nykyhetkessä kärsimystä aiheuttaen.

Aistimme herkästi toisissa heräävän ahdistuksen. Jos huomaamme jonkin asian olevan toiselle vaikea sietää, alamme mukautua, sensuroida itseämme sekä kannatella toista tiedostamattamme. Laiminlyömme itseämme ja tunteitamme.

Potilaalle kärsimystä aiheuttava mukautuminen ja miellyttäminen sekä riippuvaisuus muista ihmisistä toistuvat herkästi myös terapiassa, mikäli tämä näkee terapeutin häkeltyvän tietystä tunteesta tai aiheesta. Äitinsä sijasta potilas päätyy nyt ”auttamaan” ja kannattelemaan terapeuttiaan, joka ei hänkään kestä potilaan negatiivisia tunteita.

Terapian tulisi olla viimein se paikka, jossa saisimme ajatella itseämme ja tulla kohdatuiksi juuri niin hankalina ja vihaisina kuin satumme olemaan. Tarkoitus on, että terapeutti pyrkii ymmärtämään potilasta eikä toisin päin.

Negatiivisia tunteitaan ja pimeämpiä puoliaan itsessään tunnistamaton terapeutti tulee asettaneeksi itsensä potilaan yläpuolelle eikä pysty valjun säälin lisäksi potilaalle juuri muuta tarjoamaan. Pinnalliset sanat saattavat tuoda lohtua hetkeksi, mutta aito kohtaaminen ja ymmärretyksi tuleminen jäävät tapahtumatta. Rajaton validointi ei auta potilasta muuttumaan ja kasvamaan vaan terapeutti tulee jättäneeksi potilaan pikkulapsen asemaan ja viestien, ettei tämä ilman häntä kykene selviytymään.

Terapeutin kyky auttaa ei siis perustu rikkumattomaan täydellisyyteen, vaikka tällaista kuvaa terapeutista saattavatkin vaalia sekä potilas että terapeutti. Terapeutin on kyettävä ottamaan vastaan myös potilaan häneen kohdistamat pettymyksen ja vihan tunteet eli sen sietämättömäksi koetun osan potilaasta, jota muut eivät ole kyenneet kohtaamaan.

Aidosti terapeuttista ja korjaavaa onkin terapeutin suostuminen potilaan mielikuvissa ajoittain myös pahaksi, ei äiti Teresan larppaaminen.

Psykoanalyytikko ja lastenlääkäri Donald Winnicott ei kirjoittanut täydellisestä vaan riittävän hyvästä äidistä. Täydellisen äidin (jos sellainen olisi edes mahdollinen) varjossa ei jää tilaa lapsen minuuden syntymiselle eikä kasvulle. Kun äiti tai myöhemmin terapeutti ei ole varhaisia tarpeita ja toiveita tyydyttämässä, on pakko kuvitella ja olla luova. Täytyy, mutta myös saa itse löytää omat persoonalliset ratkaisut.

Terapian vaikeus ja hyöty on siinä, ettei terapeutti anna valmiita vastauksia. Valmiita vastauksia terapeutilla ei tosin edes ole. Mitä nopeammin ja paremmin terapeutti oman rajallisuutensa tiedostaa, sitä paremmin hän pystyy muita auttamaan. Riittävän hyvän terapeutin kanssa ei tarvitse olla täydellinen potilas, mikä on hyvin terapeuttista.

Kyselytulosten positiivisia lukemia parempi mittapuu terapian tuloksellisuudesta onkin se, että vastaanotolta on mahdollista lähteä suuttuneena ja sinne on mahdollista palata ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta tai pois tolaltaan menneen terapeutin kohtaamisesta. Itsensä ymmärtäminen tuntuu lopulta paremmalta kuin tahtonsa läpisaaminen.