Masennus – luopumisen tuskaa

Masennus on moniulotteinen ongelma, jota voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Se mikä masennuksen aiheuttaa ja miten sitä tulee hoitaa, riippuukin siitä, keneltä asiaa kysyy. Lääkäri kertoo kyseessä olevan häiriö aivojen välittäjäaineiden toiminnassa ja kirjoittaa mielialalääkereseptin. Psykologin mukaan syy on opituissa negatiivisissa ajattelutavoissa, joten kannattaa keskittyä positiiviseen. Sosiaalityöntekijä sen sijaan osaa kertoa, että epätasa-arvo ja köyhyys aiheuttavat masennusta, joten ne pitää poistaa maailmasta. 

Selitykset ovat kaikki sinänsä totta, mutta masentunutta nämä eivät kuitenkaan auta. Masentunut nähdään joko biologisten ja sosiaalisten olosuhteiden uhrina vailla kykyä vaikuttaa omaan elämäänsä tai yli-ihmisenä, jonka oletetaan kykenevän pystyvän muuttamaan ajattelutapojaan ja tunnetilojaan sormia napsauttamalla.

Masennuksen kutsuminen aivojen kemialliseksi epätasapainotilaksi, irrationaaliseksi ajatusvääristymäksi tai yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaksi ongelmaksi voi kuulostaa fiksulta, mutta selitykset sivuuttavat masentuneen oman kokemuksen. Masennusta ei voi tyhjentävästi tarkastella pelkästään näiden teorioiden avulla, ja siitä voi kärsiä, vaikka kaikki olisikin niiden valossa hyvin. Masentunut saattaa silti kokea itsensä voimattomaksi sekä elämänsä toivottomaksi ja tyhjäksi. 

Elämän koettuun merkityksettömyyteen ei ole kenelläkään tarjota helppoja ratkaisuja, joten sen vaikutus mielenterveyteen ohitetaan herkästi.

Normaalisti toimiessaan mieli huolehtii niin sanotusti mentaalisesta ruuansulatuksesta, jolloin kaikki elämässä tapahtunut saa merkityksensä ja integroituu omaan selkeästi etenevään kertomukseen. Kertomusta tarvitaan, jotta tietäisimme, keitä olemme, mistä olemme tulossa ja minne menossa. Iloiset yllätykset ja ikävät vastoinkäymiset ovat tarinan juonenkäänteitä, joille annamme merkityksen sen mukaan, miltä ne tuntuvat, jotta osaamme tulevaisuudessa suunnistaa elämässä ja tehdä oikeita valintoja. Siten muodostuu sisäinen kokemusmaailmamme. Meille kiteytyy vähitellen käsitys siitä, miten maailma toimii, miten me sijoitumme siinä, mitä pidämme tavoittelun arvoisena ja mitä taas haluamme välttää.

Jatkuvuuden tunteen lisäksi meillä on tarve nähdä tarina itsessään osana jotain suurempaa kokonaisuutta. Tarvitsemme jonkin syyn ylipäänsä elää ja merkitä tapahtumia muistiin. Haluamme kokea olevamme merkityksellisiä, ja että pystymme vaikuttamaan omaan elämään. Haluamme ajatella, että olemme tärkeitä, hyödyllisiä ja rakastamisen arvoisia, ja että kertomuksessamme on jokin järki. Meidän täytyy kyetä perustelemaan itsellemme, miksi edes yrittää kestää elämään väistämättä kuuluvaa kärsimystä. Ilman syytä olemassaololle ja omaa, karttana toimivaa kertomusta vaivumme merkityksettömään kaaokseen, ja tuloksena on masennus.

Masentunut on usein joutunut kokemaan menetyksiä, pettymyksiä, hylkäämisiä tai kaltoinkohtelua, jotka ovat omiaan saamaan hänet kyseenalaistamaan positiiviset käsitykset itsestään. Tapahtumien kutominen järkeväksi tarinaksi ei onnistu, koska niiden merkitys olisi liian musertava.

Yli ymmärryksen menevä tapahtuma aiheuttaa sen, että käsitykset oikeudenmukaisesta maailmasta, välittävistä ihmisistä sekä ainutlaatuisesta ja hyvästä itsestä romuttuvat. Niihin ei pystytä enää uskomaan, mutta niistä ei myöskään haluta päästää irti. Jotain sellaista on paljastumassa, mikä tekee ajatuksen eteenpäin jatkamisesta mahdottomaksi, mutta se pyritään ohittamaan. Tarina sellaisenaan tulee tiensä päähän, mikä edellyttäisi luopumista vanhasta ja uuden omaksumista. 

Masennus on todellisuuden ja ideaalin välillä vallitseva ristiriita, jota ei haluta hyväksyä. Masentuneen on vaikea kohdata epätäydellisyyksiä itsessään, muissa ihmisissä tai maailmassa. Meillä voi olla hyvin vahva käsitys siitä, miten asioiden mielestämme tulisi olla, mutta todellisuus ei tottele eikä asetu toivottuihin raameihin. Normaalisti sopeutuminen uuteen tapahtuu suruprosessin myötä, mutta masentuneella se on keskeytynyt. 

Surulla on aina olemassa helposti osoitettava syynsä, mutta sen pitkittyessä ja kehittyessä masennukseksi se hämärtyy. Jokin asia on menetetty, mutta on vaikea sanoa mikä. Tällöin masentunut jää jumiin menetetyn menneisyyden ja saavuttamattoman tulevaisuuden väliin, kun elämää ei voi jatkaa ennen kuin vanhasta päästää irti.

Masennus voidaan nähdä yrityksenä suojautua surulta. Jos menneisyys on koostunut lähinnä pettymyksistä, ei tulevaisuudelta kannata juuri muuta odottaa. Masennuksen myötä tunne-elämä latistuu, päätöksenteko vaikeutuu ja muisti heikkenee, koska näille toiminnoille ei enää löydy käyttöä. Kun millään ei ole mitään väliä eikä mikään tunnu miltään, lopetamme tarinan kirjoittamisen ja laitamme elämän autopilotille.

Kun masennusta pöyhii enemmän, löytää sen alta usein ristiriitaisia vihan tunteita. Ne muodostuvat suojaksi vaikeampien tunteiden eteen. Menetykset saavat meidät vihaiseksi, koska viha viriää helpommin kuin suru, häpeä tai avuttomuuden tunne. Se sopii kuitenkin huonosti nykyihmiselle, jonka tulisi jatkuvasti olla positiivinen, sosiaalisesti mukautuva ja epäitsekäs. Sen sijaan, että vihan tunne toimisi muutoksen, kasvun ja tarpeiden tyydytyksen polttoaineena, masentuneella se kääntyy sisäänpäin. Synkäksi rakentunut sisäinen kokemusmaailma alkaa rajoittaa elämää.

Masennus on patoutunutta vihaa, joka on opittu kohdistamaan itseen, koska se on turvallisempaa kuin syiden etsiminen muista ihmisistä. Siten välttyy ainakin pahentamasta omaa tilannettaan. Takaiskujen kasaantuessa itsensä syyllistämisestä tulee vallitseva tapa tulkita tapahtumia. Tarinan sankarista tulee vähitellen olosuhteiden armoilla ajelehtiva uhri.

Masokistinen uhritarina on yhdenlainen kertomus, joka on loogisempi kuin sattumanvarainen kaaos, muttei silti kovin mielekäs tapa nähdä itseään maailmassa. Masennuksesta muodostuu tuttu ja turvallinen vankila, jonne menemme helpottuneina. Tässä kohtaa huomaammekin olevamme erittäin lahjakkaita keksimään perusteluita sille, miksi elämä todella kannattaa käyttää pilven poltteluun ja Ylilaudalla trollaamiseen.

Siinä missä toinen irtisanoutuu henkilökohtaisesta vastuusta oloa helpottaakseen, toinen yrittää jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kiusaus alkaa kehitellä omaa, todellisuudesta irrallaan olevaa tarinaa, on suuri. 

Uhriutumisen lisäksi masennuksen kanssa yritetään tulla toimeen äärimmäisellä mukautumisella. Tällöin masennus saa meidät vähättelemään itseämme, tarpeitamme tai kokemaamme. Yritämme olla mahdollisimman vähän vaivaksi ja sopeutua vallitsevaan järjestykseen, joka sopisi muille. Masentunut kuuntelee toisten huolia, tsemppaa, hauskuuttaa, ripustaa seinälleen ”live, love & laugh” -taulun ja suuntaa hoitoalalle. Hän laittaa muut itsensä edelle, pakottaa itsensä iloiseksi ja on aina valmis antamaan muille sitä, mitä itse tarvitsisi. 

Tämä tarina houkuttelee, koska sen päähenkilö on näennäisesti itsenäinen, vahva ja hyvä, pystyyhän hän olemaan muille avuksi. Auttaja on kuitenkin nopeasti imetty kuiviin, koska rooli on pohjimmiltaan vain tahdotonta reagoimista ympäristön loputtomiin vaatimuksiin. Masentunut kokee, että kelpaa muille vain tietynlaisena eikä mikään ei ole masentavampaa kuin yrittää muuttaa tunnekokemustaan todellisuutta vastaamattomaksi.

Masentunut pilkkoo itseään pala palalta ja laittaa vääriksi kokemansa osat ei-toivottujen kasaan, kunnes jäljellä on enää pelkkä tyhjyys. Tunteilla, ikävilläkin sellaisilla, on kuitenkin aina jotain kerrottavanaan. Jos kieltäydymme suremasta ja kohtaamasta ahdistusta, menetämme samalla myös aitouden, ilon, luovuuden, itseluottamuksen ja kyvyn luoda ihmissuhteita.

Carl Jungin mukaan mielenterveysongelmat johtuvat siitä, että kieltäydymme hyväksymästä elämään väistämättä kuuluvaa kärsimystä. Hänen mukaansa emme parane masennuksesta vaan se parantaa meidät. Masennus ei ole sairaus vaan parannuskeino ja tie takaisin omaan itseen. Se on strateginen aikalisä, joka pakottaa meitä katsomaan ikäviä tosiasioita liittyen itseemme, muihin ja maailmaan. Emme voi jatkaa ennen kuin olemme pysähtyneet miettimään, mitä kaikki tapahtunut merkitsee. Masennus auttaa muokkaamaan käsityksiämme ja paikantamaan omat toteutumattomat tarpeet. Se pakottaa luopumaan sellaisesta, mille ei ole enää käyttöä.

Menetysten ja niistä kumpuavien vaikeiden tunteiden tiedostamatta jättäminen voi tuntua helpommalta kuin niiden läpikäyminen. Nykymaailmassa uhriutuminen on tehty helpoksi eikä tarkoitukseen sopivista vihollisista ole pulaa. Henkilökohtaisen vastuun peräänkuuluttamista taas pidetään kohtuuttomana ajatuksenakin, vaikka sen eloon herättäminen on ainoa tapa saada aikaan muutos. Kyse ei ole empatian puutteesta tai masentuneen syyllistämisestä vaan siitä, ettei psyykkisiä ongelmiaan pysty ratkaisemaan niin kauan, kun kokee itsensä uhriksi täysin vailla kykyä vaikuttaa elämäänsä. 

Tuskin kukaan selviää elämästä ilman menetyksiä ja pettymyksiä. Kuitenkin vain osa masentuu, enemmistön päästessä takaisin jaloilleen varsin nopeasti. Sama asia voi vaikuttaa eri tavalla eri henkilöihin. Ratkaisevaa ei olekaan se, mitä tapahtui vaan se, miten tapahtuneeseen suhtaudutaan. Uudet ajattelutavat ja merkitykset eivät kuitenkaan synny pakottamalla vaan pitkäjänteisen työskentelyn tuloksena. Tässä korvaamaton apu on toinen ihminen, joka auttaa löytämään tarinaan oikeat sanat.

Psyykkinen hyvinvointi on kykyä luopua ja surra. Suremisen myötä rikkumattomista ihanteista joudutaan luopumaan, mutta mielestä tulee joustavampi ja vahvempi sekä elämästä rikkaampi. Onnellinen ihminen ei olekaan sellainen, joka säästyy kaikilta kolhuilta vaan sellainen, joka pystyy laittamaan asiat mittasuhteisiinsa ja hyväksymään epätäydellisyydet itsessään ja muissa ihmisissä. Kun pystyy elämään itsensä kanssa, ei hyväksyntää tarvitse hakea muista ihmisistä itseään alentaen tai ylentäen. Paranemisprosessin myötä riippuvaisuus vaihtuu psykologiseen itsenäisyyteen, ja sivustaseuraajasta tulee aktiivinen toimija, joka luo oman tarinansa ja merkityksensä. 

Aito, mielekäs ja omannäköinen kertomus iloineen ja suruineen on seurausta siitä, että suostumme katsomaan todellisuutta silmästä silmään. Se voi olla lähes käsittämättömän karu, muttei kai niin karu, että olisi perusteltua olla elämättä? Masennus auttaa meitä tiedostamaan, että elämässä on tosiaan käynyt toisin kuin etukäteen suunnittelimme, mutta myös sen, ettei meillä siitä huolimatta ole parempaakaan tekemistä kuin jatkaa eteenpäin.