Mistä motivaatio tulee

Motivaatio on voima kaiken toimintamme takana. Se ohjaa käyttäytymistä ja valintoja sekä saa meidät pyrkimään kohti tavoitteita. Olemme motivoituneita välttämään kipua ja tavoittelemaan mielihyvää. Jokaisella meistä on omat tarpeemme, joita motivaatio auttaa tyydyttämään. Usein kuitenkin koetaan, ettei sitä ole lähimainkaan riittävästi.

Moni ammattiauttajan puoleen kääntyvä kertookin, että haluaisi olla motivoituneempi ja innostuneempi. Tavoitteena on esimerkiksi liikkua enemmän, elää terveellisemmin, olla sosiaalisempi tai ahkerampi. Mikään ei kuitenkaan innosta siinä määrin, että ajatus realisoituisi kestäväksi muutokseksi. Hyvistä aikeista huolimatta yritykset epäonnistuvat syystä tai toisesta.

Motivaation puutteeseen katsomme inspiroivia youtube-videoita, luemme self-help-kirjoja ja kuuntelemme vuorikiipeilijöitä, jotka puhuvat vaikeuksien voittamisesta. Ne saavat olon ehkä hetkeksi innostuneeksi, mutta ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen järkeilemme, että elämäntaparemontin tai oman kutsumuksen seuraamisen sijaan on ehkä parempi kuitenkin katsoa Netflixiä ja syödä sipsejä.

Moni ajattelee motivaation puutteen olevan tahdonvoimaan liittyvä ongelma. Saadakseen aikaan asioita pitää vain olla tarpeeksi itsekuria ja halu ottaa itseään niskasta kiinni. Pakko on paras inspiraation lähde eikä tekemisen kuulukaan olla hauskaa. Kaivataan vain pientä piristysruisketta. Ajatellaan, että jos motivaatio on loppu, sitä voidaan tankata ihmiseen samaan tapaan, kuten auto huoltoasemalla.

Motivaatio-ongelma ei kuitenkaan johdu tahdonvoiman tai itsekurin puutteesta, koska se miten jokin ongelma ilmenee, harvemmin on itse ongelma. Esimerkiksi masennus ilmenee mm. negatiivisena ajatteluna. Masentunut ei kuitenkaan piristy, jos häntä kehotetaan ajattelemaan positiivisesti. Niin ikään paniikkihäiriön syy ei ole se, ettei siitä kärsivä osaa ottaa rennosti vaan paniikkihäiriö on yhtä kuin kyvyttömyys rentoutua. Vastaavasti syömishäiriö ei korjaannu kertomalla ruokaympyrästä vaan työstämällä syitä, jotka aiheuttavat tarpeen kontrolloida syömistä.

Ihmiset eivät ole mekanistisia koneita, joihin voi kätevästi lisätä kivoja ajatuksia, positiivisia tunteita, tervehenkisiä elämänvalintoja tai motivaatiota. Motivaatio-ongelmassakaan ei ole kyse siitä, etteikö motivaatiota olisi. Meistä jokaisella nimittäin on jo kaikki motivaatio, mitä ikinä tarvitsemme. Meidän ei esimerkiksi tarvitse piiskata itseämme juomaan kaljaa, pelaamaan hetki Fortnitea tai katsomaan vielä yhtä kissavideota. Motivaation puute ei ole ongelma vaan se, että yritämme ammentaa mielihyvän helpoimmasta mahdollisesta paikasta.

Mitä ikinä keksimme tehdä, käyttäytymisen takaa on aina löydettävissä tarve ja motiivi. Esimerkiksi masentunut saattaa näyttää ulospäin apaattiselta, mutta on erittäin motivoitunut nukkumaan, koska se on oivallinen tapa olla kiinnittämättä huomiota elämän vastoinkäymisiin. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä taas on motivoitunut viiltelemään, koska kipu auttaa kestämään henkistä tuskaa ja pysymään kiinni todellisuudessa. Anorektikko sen sijaan innostuu ruuan punnitsemisesta ja painonsa tarkkailusta, koska on löytänyt itseruoskinnan ilot. Kuten jokainen meistä, myös opiaattikoukussa oleva on motivoitunut muodostamaan turvallisen kiintymyssuhteen. Äidin sijasta se tosin on solmittu kemiallisen yhdisteen kanssa. Jos keskivertoaddikti laittaisi kaiken aineen hankkimiseen menevän motivaation työntekoon, tämä olisi vuoden kuluttua miljonääri.

Ihminen on luontaisesti motivoitunut. Näkökulmasta riippuen olemme joko äärimmäisen laiskoja tai määrätietoisia ja väsymättömiä hyvän olon metsästäjiä. Emotionaalinen palkinto haetaan ehkä sieltä, mistä se helpoiten saadaan, mutta varmaa on, että olemme erittäin motivoituneita hakemaan sen.

Ristiriita aikeidemme ja tekojemme välillä on toisinaan räikeä. Meillä saattaa olla vankka käsitys siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, mutta jokin estää meitä toimimasta siten. Ajatuksissa kivoilta ja toteuttamiskelpoisilta näyttävät suunnitelmamme romuttaa kuitenkin väliintuleva muuttuja nimeltä ahdistus. Ahdistus syntyy, kun koemme jonkin tehtävän liian haastavaksi taitoihimme nähden. Se on ympäristöstä tuleva signaali, joka kehottaa meitä välttämään mahdollista uhkaa. Ahdistuksen tarkoitus on auttaa meitä pysymään hengissä, mutta se estää meitä kasvamasta ja toteuttamasta itseämme täysipainoisesti. Epäonnistumisen pelko ja hyväksynnän hakeminen saavat meidät tekemään päätökset ahdistuksesta käsin.

Ahdistus saa meidät viivyttelemään, murehtimaan, valittamaan ja järjestämään vaatekaapin uudestaan silloin, kun pitäisi käydä vaikea keskustelu vanhempien kanssa. Lykkäämme päätöksiä, koska emme tiedä, mitä muut niistä ajattelevat. Ainahan on riski, että joku pahoittaa mielensä. Jätämme mahdollisuuksia käyttämättä, koska emme luota itseemme. Emme tartu toimeen, jos siinä on mahdollista epäonnistua. Järkeilemme, ettei sitä ole oikeastaan syytäkään tehdä. Epäonnistuminen on riski, mutta onnistumistakaan eivät muut välttämättä katso hyvällä. Ympäristöstä imetyt vaikutteet muokkaavat käsitystämme siitä, millainen tulee olla, mikä on hyväksyttävää tai tavoittelemisen arvoista. Ne auttavat suunnistamaan elämässä mutta niistä voi turhaan tulla myös kasvuamme rajoittavia tekijöitä.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö hyväksynnän tarve tai epäonnistumisen pelko olisi tehokkaita motivaattoreita. Niitä tavoittelemalla on epäilemättä saavutettu suuria asioita, mutta tekemisen mielekkyys ja hauskuus ovat toinen juttu. Tekemistä leimaa pakonomaisuus, koska elämme yhä käsityksessä, että olemassaolomme riippuu muiden hyväksynnästä. Epäonnistuminen muiden silmissä on häpeällisintä, mitä voi tapahtua, joten välttelemme sen mahdollisuutta viimeiseen asti. Emme usko selviävämme yksin ja ahdistumme, joten on parempi vain tehdä, kuten muut sanovat. Tällöin kaikenlainen ponnistelua vaativa tuntuu vain rasittavalta suorittamiselta, ja jää tekemättä, vaikka käytössä olisi kaikki maailman itsekuri. Itsekuria tarvitaan kuitenkin vain, jos pitää tehdä jotain sellaista, mitä joku toinen haluaa meidän tekevän. Ulkopuolelta tuleva pakote onkin tehokkain tapa tappaa luontainen motivaatio.

Itsekuriratkaisut saattavat toimia hetken, mutta pettävät ennen pitkää. Ne kuluttavat paljon psyykkistä kapasiteettia eivätkä tee ketään iloiseksi. Miten siis valjastamme sisäiset voimamme hyötykäyttöön?

Hyvä uutinen on se, että jos olet ahdistunut, olet motivoitunut. Jos osaat olla ahdistunut, osaat myös innostua, koska ahdistus ja innostus ovat sama asia. Aivoissamme aktivoituvat samat alueet riippumatta siitä, olemmeko ahdistuneita vai innostuneita. Innostus on ahdistusta, jonka arvelemme pystyvämme kohtaamaan.

Ahdistus, kuten kaikki muutkin tunteet, on arvoneutraali. Se tuntuu ehkä ikävältä, mutta sen hyvyys tai huonous riippuu ainoastaan siitä, millaisen merkityksen sille annamme. Saman asian voi nähdä uhkana tai mahdollisuutena. Ahdistunut näkee maailman nollasummapelinä, ja takertuu pakonomaisesti siihen vähään, mitä sattuu saamaan. Innostuneelle maailma taas on mahdollisuuksien paikka, missä voi omilla valinnoillaan vaikuttaa elämäänsä. Ahdistunut ihminen on motivoitunut välttämään riskejä, innostunut taas lisäämään hyvää. Kun kaikki energia ei mene ahdistuksen hallintaan, uskaltaa innostua ja olla motivoitunut.

Miksi joku ahdistuu siinä, missä toinen innostuu? Motivaation puute on tunnesäätelyn ongelma, ja ihmiset eroavat tunne-elämän tasapainoisuuden suhteen toisistaan. Toinen on perinyt herkemmin viriävän hermoston, kun taas toista ei näytä hätkähdyttävän mikään. Luottavaisemmin maailmaan suhtautuva on saattanut elää kannustavassa ympäristössä, jossa epäonnistuminen on ollut sallittua. Toisille perusturvallisuus tulee annettuna, toiset taas joutuvat tekemään töitä sen eteen. Se on kuitenkin jokaisen mahdollista saavuttaa. Itseluottamus rakentuu vähitellen, kun ahdistuksensa on valmis kohtaamaan vapaaehtoisesti. Hyvä puoli on, ettei itse ahdistavan asian tekemisessä tarvitse edes onnistua, kunnollinen yritys riittää. Maailman alkaa nähdä eri valossa, vaikka epäonnistuisikin surkeasti, mikä alussa onkin hyvin todennäköistä.

Emme ole aina niin järkeviä kuin haluaisimme itsestämme ajatella. Aivojemme etuotsalohko kykenee varsin kunnioitettavaan loogiseen päättelyyn, mutta joutuu nöyrtymään aivojemme primitiivisemmistä osista säteilevän ahdistuksen edessä. Mielemme on jakautunut tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoinen puoli tietää, mitä meidän tulisi tehdä. Tiedostamaton puolestaan tietää, mitä haluamme tehdä eikä se useinkaan ole veroilmoituksen täyttäminen tai ruotsin esitelmän tekeminen. Tietoisen ja tiedostamattoman ei kuitenkaan tarvitse olla keskenään ristiriidassa. Alitajuntaa perkaamalla ahdistavat asiat alkavat näyttäytyä uudessa valossa. Tulemme tietoisiksi niistä, emmekä ole enää tiedostamattomien pelkojen ja halujen vietävissä.

Tasapainoinen ihminen hyväksyy itsessään nurjatkin puolensa. Kun tarkastelemme salaisia toiveitamme, pelkojamme, epävarmuuksiamme ja pettymyksiämme, pystymme vapauttamaan motivaation ja ottamaan koko potentiaalimme käyttöön. Tutkimalla itseämme selvitämme, keitä olemme, mitä pidämme tärkeänä ja mitä välttelemme. Tämä voi alkuun vaikuttaa työläämmältä tavalta lähestyä motivaatio-ongelmaa, mutta se on satoja erilaisia motivointikikkoja kestävämpi ratkaisu.

Tasapainoiseksi ja itsenäiseksi yksilöksi tuleminen vaatii työtä. Tällainen yksilö kuitenkin tietää, mitä haluaa ja on motivoitunut työskentelemään saavuttaakseen sen. Hän osaa määrittää rajat itsensä ja muiden ihmisten välille. Hän ei tee jotain siksi, että kelpaisi muille vaan siksi, että jokin asia on tärkeä hänelle itselleen. Energia ei siten kulu turvallisuuden tunteeseen takertumiseen tai ulkopuolelta tulevan käsikirjoituksen pakonomaiseen toteuttamiseen vaan se voidaan kohdistaa itselle merkityksellisiin asioihin. Yksilöllistymisen myötä ymmärrämme, ettei mitään ole pakko tehdä, mutta jotain voisi silti olla mukava tehdä. Itsekurin ja tahdonvoiman kaltaiset käsitteet voidaan siten unohtaa.

Ahdistus tulisi hyväksyä olennaiseksi osaksi elämää. Sen tehtävä on johdattaa meidät tärkeiden asioiden äärelle. Ahdistuksen kanssa on helpompi elää, jos sitä ymmärtää ja sen osaa laittaa kontekstiin. Emme pääse siitä koskaan eroon, mutta suhteemme siihen voi muuttua: asiat, jotka aiemmin ahdistivat, muuttuvat motivoiviksi. Alku on vaikein, mutta ajan mittaan siitä, mitä pitää tehdä, tulee sellaista, mitä haluamme tehdä.