Osaatko hävetä?
Häpeästä on hankala saada otetta. Se on jotain epämääräistä ja syvällä olevaa, ja sen tunnistaminen on vaikeaa. Häpeä on tunne, että itsessä on jotain perustavanlaatuista vialla. Se ilmenee koettuna arvottomuutena, hyödyttömyytenä ja epäonnistumisen tunteena. Häpeästä kärsivä saattaa ajatella kuormittavansa muita jo pelkällä olemassaolollaan. Häpeää löytyy masennuksen, ahdistuksen, riippuvuuksien, syömishäiriöiden, itsetuhoisuuden ja pakko-oireiden takaa, mutta sitä tuntevat enemmän tai vähemmän kaikki.
Jokaisella lapsella on biologian määräämä tarve luoda vastavuoroinen yhteys vanhempaansa. Jos yrityksistä huolimatta yhteys ei syystä tai toisesta muodostu, lapsi oppii häpeämään jo muutaman kuukauden ikäisenä. Kun lapsi ei saa osakseen varauksetonta hyväksyntää vanhemmiltaan, alkaa tämä hävetä tarvitsevuuttaan tai sitä ettei onnistu herättämään vanhemmissaan tarpeeksi vastakaikua. Lapsi sisäistää tällöin herkästi ajatuksen, että hänen tarpeensa ovat toissijaisia, ja että oikeus olla olemassa tulee ansaita jollain tapaa. Avuton lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siksi valmis tekemään mitä hyvänsä, ettei tulisi hylätyksi. Lapselle sanonta ”kuolla häpeään” on totta kirjaimellisesti.
Lapsuudessa muodostunut tapa olla suhteessa vanhempiin johtaa monesti hyvin erikoiseen käyttäytymiseen myöhemmin elämässä, kun riittämättömyyden tunnetta yritetään paikata hakemalla hyväksyntää muilta ihmisiltä.
Olemme varsin luovia yrityksissämme tulla häpeän kanssa toimeen. Juuri mikään keino ei ole ylimitoitettu, kun yritämme olla tuntematta häpeää. Masennus on yksi tapa suojautua häpeältä. Masentuneena piiloudumme ja vetäydymme pahoitellen olemassaoloamme. Jos asiat hetken näyttääkin hyvältä, osaamme sabotoida elämämme lahjakkaasti, koska olemme sisäistäneet ajatuksen, ettemme ansaitse mitään hyvää. Ajatusmalli ei ehkä ole rakentavin, mutta ainakin se on tuttu ja turvallinen sekä sovussa minäkäsityksemme kanssa.
Alistuminen on toinen tapa suojautua häpeältä. Alistuja mukautuu äärimmäisyyksiin asti ja vaihtaa oman tahtonsa sekä identiteettinsä toisten hyväksyntään, jolla yritetään paikata häpeää. Ajatuksena on, että muut sallivat meidän olla olemassa, kunhan vain emme keksi pyytää mitään. Elämä eletään muiden kautta.
Narsisti taas kieltää häpeän ja esittää, ettei sitä ole olemassa. Sosiaalisten normien ei tällöin katsota koskevan itseä, kun toimitaan korostetun piittaamattomasti. Myös narsistin itsetunto on kuitenkin näennäistä ja täysin riippuvainen muista ihmisistä. Narsisti välttelee häpeää itsensä tehostamisella ja muiden mitätöimisellä, ja oma häpeällinen osa heijastetaan toiseen. Usein häpeävä narsisti löytääkin itselleen symbioottiseksi kaveriksi häpeävän alistujan, ja esitys voi alkaa. Sekä alistujan lamaantunut apatia että narsistin piilevä raivo ovat helpompia tunteita kuin häpeä.
Häpeästä kärsivä ihminen on jäänyt riippuvaiseen tilaan, kun eriytymisen mahdollistavaa turvallista kiintymyssuhdetta ei ole muodostunut. On mahdotonta itsenäistyä, jos ei ole koskaan ollutkaan yhteydessä. Temppuilu häpeän ympärillä johtuu pelostamme paljastua muille kaikessa avuttomuudessamme: häpeissämme tarvitsemme toisia ihmisiä tullaksemme toimeen tunteidemme kanssa, mutta emme haluaisi myöntää tätä.
Lapsuudessa sisäistetyt tavat käyttäytyä eivät välttämättä ole tarkoituksenmukaisia myöhemmin elämässä. Häpeän välttäminen johtaa harhapoluille ja vääristyneeseen minäkuvaan, kun traumaa yritetään hoitaa toisia miellyttämällä tai itseä korostamalla. Kun jokin päivä havahtuu siihen, ettei oikein tiedä kuka on tai miten on tilanteeseen päätynyt, todennäköisesti tähän pisteeseen on johdattanut häpeä ja sen välttely.
Häpeä on ikävä tunne juuri sen takia, että ymmärtäisimme tehdä kaikkemme, jottemme tuntisi sitä. Kuten kaikki muutkin ns. negatiiviset tunteet, häpeä on kuitenkin olemassa syystä. Se on myös hyväksi eikä siitä ole tarkoitus luopua. Häpeä estää meitä esimerkiksi tulemasta kännissä töihin, jättämästä lasta heitteille ja ennen kaikkea käyttämästä sukkia sandaalien kanssa. Toisin sanoen se auttaa pitämään yhteiskunnan pystyssä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja häpeän tarkoitus on estää meitä tekemästä jotain sellaista, mikä saisi muut hylkäämään meidät. Yhteisöstä erottaminen on tarkoittanut käytännössä varmaa kuolemaa lähes koko ihmiskunnan historian läpi, joten tietty varovaisuus on perusteltua. Häpeä estää vahingoittamasta yhteisöä, mutta se suojelee myös yksilöä. Toisaalta häpeän saadessa liikaa valtaa yksilö joutuu kärsimään. Häpeän tarkoitus onkin liittää meidät osaksi yhteisöä, ei tehdä meistä sen orjia.
Häpeä voi siis ilmetä eri tavoin: masentuneen nihilisminä, alistujan miellyttämisenä tai narsistin pätemisenä. Näillä rakennetaan myös puolustus häpeän tunnetta vastaan. Taustalla vaikuttava logiikka on, ettei voi olla avuton, jos löytää aina jonkun vielä itseäänkin heikomman autettavaksi tai esimerkiksi ansaitsee paljon rahaa. Puolustusmekanismit tähtäävät häpeän tunteen välttämiseen ja itsearvostuksen säilyttämiseen. Ne saavat olon paremmaksi, mutta tekevät sen hämärtämällä suhdetta todellisuuteen.
Viime kädessä ihmisen hyvinvointi riippuu tämän halukkuudesta elää sovussa todellisuuden kanssa, ja häpeä estää tämän totuuspohjan muodostamisen. Sorrumme helposti itsepetokseen, koska todellisuus tuntuu liian raa’alta kohdattavaksi. Häpeälliset ajatukset, tunteet ja muistot estävät muuten vapaasti soljuvaa ajattelua ja tekevät havainnoista ja päätöksistä harhaisia. Häpeän vallassa emme uskalla tutustua itseemme, koska tiedämme, että vastaan tulee ennemmin tai myöhemmin ikäviä asioita. Häpeää vältellessä opimme, että todellisuus on jotain pelottavaa, joten yritämme muokata sitä suotuisammaksi itseämme kohtaan sen sijaan, että yrittäisimme muuttaa itseämme.
Järkemme säilyttääksemme tarvitsemme jatkuvasti kosketusta todellisuuteen, mikä tapahtuu luontaisimmin muiden ihmisten avulla. Kukaan ei kasva eikä voi hyvin tyhjiössä. Häpeävä ihminen on psykologisessa eristyssellissä eikä pysty luomaan yhteyttä muihin eikä siten itseenkään. Häpeän kohtaaminen onkin siilipuolustuksesta luopumista ja itsensä haavoittuvaiseksi asettamista. Se vaatii rohkeutta ja saattaa tuntua kohtuuttoman epäreilulta, mutta vain siten on mahdollista työstää häpeää ja selvittää, kuka pohjimmiltaan on. Häpeän taakasta pääsee eroon tekemällä sen, mitä kaikkein viimeisimpänä haluamme tehdä. Kun kaikki muut oljenkorret on käytetty, olemme lopulta valmiita katsomaan sinne, minne emme haluaisi. Käsittelemätön häpeä eristää, mutta kun siitä alkaa puhua, alkaa yhteys muihin ihmisiin taas avautua.
Todellisuus saattaa olla kannaltamme hyvinkin epämiellyttävä, mutta niin kauan, kun pysymme rehellisinä, ymmärrämme, että meillä ainakin on oikeus olla olemassa. Hyväksymme sen, että olemme riippuvaisia, tarvitsevia, heikkoja tai jotain muuta häpeällistä, mutta samalla tiedostamme, ettei sen tarvitse antaa kyseenalaistaa omaa ihmisarvoa. Freudin mukaan pyrkimys täyteen rehellisyyteen onkin parasta, mitä ihminen voi itselleen tehdä. Mitä enemmän olemme valmiita kantamaan häpeää, sitä vahvemmiksi tulemme. Emme ole enää riippuvaisia muiden hyväksynnästä tai koe tarvetta korostaa itseä.
Häpeän kohtaamisessa tarkoitus ei ole itsen tai muiden syyllistäminen vaan tapahtuneen mahdollisimman rehellinen tiedostaminen ja käsittely sekä uusien ajattelu- ja käyttäytymistapojen oppiminen. Kun uhriutumisesta päästään vähitellen tosiasioiden tunnustamiseen, ollaan oikeilla jäljillä. Häpeää käsiteltäessä ja itsetunnon rakentuessa häpeä muuttuu vähitellen terveellisemmäksi, ei koko henkilöä mitätöiväksi syyllisyydeksi, jolle on mahdollista tehdä jotain. Häpeän kohtaamisen tuloksena ulkoa ohjautuvasta ihmisestä kehittyy autenttinen yksilö, joka pystyy kokemaan myötätuntoa itseään ja muita kohtaan, ja siksi solmimaan terveellisiä ihmissuhteita.
Häpeä on syvällä meissä eikä siihen auta positiivinen ajattelu tai itsetuntoharjoitukset. Jos identiteetti on häpeän läpitunkema, vaatii työskentely todennäköisesti turvallisen ja hyväksyvän ihmissuhteen, jossa käsitys itsestä rakentuu uudelleen. Jos vanhemmat tai ystävät eivät tule kysymykseen, voi kääntyä ammattiauttajan puoleen.
Itsetutkiskelussa pääsee kuitenkin alkuun tarvittaessa yksinkin. Jos siis olet häpeissäsi, mieti mistä on kyse. Miksi häpeät? Mitä se tarkoittaa? Oletko jäänyt paitsi jostain, mitä olisit tarvinnut? Voiko asialle tehdä jotain? Henkisen eksymisen kanssa tulee toimia samoin kuin fyysisenkin: käy läpi tapahtunut ja palaa siihen hetkeen, jossa kehitys lähti harhapoluille. Tunne häpeä ja anna sen motivoida muutokseen. Puhu, kirjoita, mietiskele ja kuuntele, jolloin häpeä liittää sinut taas muihin. Itsetutkiskelun lomassa muista myös edesmenneen Jouko Turkan rohkaisevat sanat:
Liikkeelle siis, etsimään yhteenottoja, huonosti päättyviä taisteluita, nöyryytyksiä ja häpeää. Häpeästä ei puhuta eikä sitä muistelmissa muisteta, mutta mitä muuta elämä ja ihminen ovat kuin häpeää.
Kirjoituksessa käytetty lähteinä:
Rechardt, Eero & Ikonen, Pentti (1994) Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Duodecim, 110(3), 278–286.
Salomaa, Paula (2011) Narsismin tiedostaminen. Helsinki: Basam Books.
Turkka, Jouko (1994) Häpeä: Vaellusromaani. Helsinki: Otava.
