Välttelystä eli siitä, miksi emme tee sitä, mitä meidän pitäisi

Sinun pitäisi kirjoittaa essee, mutta sen sijaan päädyt katsomaan kissavideoita. Haluaisit ottaa esille tärkeän asian kaverisi kanssa mutta, tyydyt puhumaan säästä. Lupasit itsellesi hankkiutua kuntoon, mutta salille lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Haluaisit pyytää mukavaa tyyppiä ulos, mutta hänen läsnäollessa katsot kengän kärkiäsi. Saat töissä mielestäsi hyvän idean, mutta pidät sen omana tietonasi. Ajattelet, että voisit soittaa mielenkiintoiseen työpaikkaan, mutta sinulla ei ole nyt sellainen olo. Tiedät, että ulkona odottaa jännittävä maailma täynnä mielenkiintoisia asioita, mutta vetäydyt yksinäisyyteen puhelimen kanssa. Siivoaminenkin alkaa yllättäen tuntua ihan mukavalta. Tai ehkä yrität kirjoittaa nasevaa blogikirjoitusta, mutta mielesi harhailee siellä täällä ja ruudulle ilmestyy korkeintaan itsestäänselviä latteuksia. Puhutaan siis välttelystä.

Jokaiselle meistä on annettu kyseenalainen kyky olla kiinnittämättä huomiota epämiellyttäviin mutta itsellemme tärkeisiin asioihin. Niin ajatukset, tunteet, päätökset kuin muutkin hankaluudet on helppo laittaa myöhemmin käsiteltävien asioiden pinoon. Haluamme säilyttää käsityksemme itsestämme ja maailmasta, koska ne tuovat turvaa. Epävarmuus tulevaisuudesta, traumaattiset muistot, konfliktit, epäonnistumisen pelko tai elämän rajallisuus eivät varsinaisesti ole asioita, joita tekisi mieli jäädä makustelemaan.

Olemme erittäin luovia, mitä tulee ahdistuksen välttelyyn. Puuhastelemme kiireisinä, koska pysähtyminen altistaisi meidät yksinäisyyden ja mitättömyyden tunteille tai menneisyyden haamuille. Ihmissuhteissa pelaamme varman päälle ja mukaudumme, koska emme voi tietää, miten meihin tullaan suhtautumaan, jos kerromme mielipiteemme rehellisesti. Välttelemme huomion keskipisteenä olemista, koska häpeissämme emme halua joutua vertailluksi muihin. Jokainen meistä on mielessään kauniimpi, rohkeampi ja hauskempi kuin todellisuudessa. Epäonnistumisen pelko estää meitä edes yrittämästä. Ehkä karuimmillaan välttely ilmenee, kun sabotoimme oman menestyksemme, koska pelkäämme muutosta, vaikka se olisikin positiivinen.

Välttely aiheuttaa elämän kapeutumisen. Koska kaikki uusi ahdistaa, pitäydytään tukevasti tutussa ja turvallisessa. Spontaani tekeminen ja luova ilo katoavat elämästä. Välttelyn aiheuttama stressitila vaikeuttaa läsnäoloa, joten ihmissuhteet kärsivät. Jatkuva tosiasioiden pakoilu murentaa itseluottamuksen. Mahdollisuudet, mielenkiintoiset ihmiset ja merkitykselliset kokemukset lipuvat kaikki ohi, kun teemme päätökset ahdistuksesta käsin ja tarraudumme pelokkaasti kiinni siihen vähään, mitä meillä jo on. Lopulta kaikki tekeminen tähtää ainoastaan ahdistuksen loitolla pitämiseen. Ahdistus kuitenkin kasvaa vältellessä sekä muuttuu koko ajan epämääräisemmäksi. Tuloksena on ihminen, jonka kuvaamiseen on fraasi: ”ei ole kosketuksissa tunteisiinsa”. Jos ei ole kosketuksissa tunteisiinsa, ei voi myöskään olla kosketuksissa toisiin ihmisiin.

Ongelma ei useimmiten ole se, ettemmekö tietäisi, mitä meidän pitäisi tehdä vaan se, miten saamme tehdyksi sen, minkä jo tiedämme oikeaksi. Tarkennettakoon lisäksi, että oikein tekemisellä tässä kohtaa ei tarkoiteta sitä, mitä esimerkiksi vanhempamme, muut ihmiset tai yhteiskunta mahdollisesti odottavat meiltä vaan sitä, mitä itse pidämme oikeana.

Toisinaan välttely voi olla hyödyllinen ahdistusta hetkellisesti lievittävä ja mielen tasapainoa sekä toimintakykyä ylläpitävä suojautumiskeino. Tarvitsemme myös pysyvyyttä kaaoksen keskellä. Pidemmällä aikavälillä välttely ei kuitenkaan kannata, koska se saa meidät valitsemaan nopean ja helpon tyydytyksen pidemmän aikavälin tavoitteen sijaan. Sen myötä opetamme itsellemme, että jokin asia on oikeasti liian vaikea kohdattavaksi. Välttely on kuin autopilotti, joka aktivoituu hetkessä, kun uhkaava asia on ilmestymässä tietoisuuteen. Syyllistymme siihen kaikki enemmän tai vähemmän.

Ihminen tähtää luonnostaan mielihyvän maksimoimiseen ja riskien välttelyyn. Sen takia välttelemme hyvinvointiamme uhkaavia tekijöitä. Välttelyn vastakohtana voidaan pitää nykyhetken uhraamista tulevaisuudelle. Tällöin tiedostamme, että meillä on valinnan vapaus: voimme jatkaa näennäisen helpolla tiellä, kuten aiemminkin tai sitten kohdata uhkaavan tosiasian vapaaehtoisesti. Ennen pitkää jokainen ajautuu pisteeseen, jossa välttely aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin kohti uutta meneminen. Oivallamme, ettei meillä varsinaisesti ole parempaakaan tekemistä. Toiseksi, asia tulee kuitenkin olemaan huomenna vielä vaikeampi kohdattava. Muutos pelottaa muttei niin paljon kuin paikoilleen jääminen. Tämä ”emotionaalinen vipuvarsi” auttaa meitä muuttamaan tapamme ja elämämme kulkusuunnan. Prosessi ottaa oman aikansa: kun olemme ensin kieltäneet ongelman, kiukutelleet sen epäreiluudesta, neuvotelleet ehdoista ja lopulta surreet menetystä, olemme valmiit muutokseen.

Ahdistusta pidetään usein negatiivisena tunteena, joka ei ole hyväksi. Moni ajatteleekin, että on parempi keskittyä positiiviseen, ja että ahdistuksella ei ole sijaa hyvässä elämässä. Tie positiiviseen käy kuitenkin ahdistuksen kautta. Ahdistus tuleekin nähdä jonkin haitallisen sijaan tärkeänä signaalina, jota kohti tulee edetä. Vain merkitykselliset asiat ahdistavat. Epämukavuusalueelle meneminen ei ole pelkästään hyvän mielen konsulttien loputtomiin toistelema tyhjä klisee vaan ainoa keino saavuttaa kestävää hyvinvointia, jota onnellisuudeksikin voidaan kutsua. Onnellisuus onkin seurausta ahdistuksen selättämisestä eikä itsessään mikään terveellinen päämäärä. Onnellisuuden tavoittelu ja ainoastaan positiiviseen keskittyminen eivät kanna kovin pitkälle. Sitä voidaan verrata juoksijaan, joka pitkäjänteisen harjoittelun sijaan keskittyy lähinnä miettimään, miten aikoo tuulettaa maaliin tullessaan.

Todellisen arvon mitta on se, miten paljon totuutta yksi henki kestää, totesi Nietzsche. Tosiasioiden kohtaaminen ahdistaa, ärsyttää ja tekee vihaiseksi mutta lopulta se vapauttaa. Ahdistus voi tuntua kohtuuttomalta ja epäreilulta, mutta on sitä yhtä suuressa määrin kuin painovoima on kohtuuton ja epäreilu. Kun on oivaltanut, että ahdistus kuuluu elämään ja on hallittavissa omin voimin, loppu sujuu melkein itsestään. Oleellista ei ole oma lähtötilanne vaan muutoksen suunta. Mitättömänkin tuntuisen asian vapaaehtoinen kohtaaminen rakentaa luottamusta itseen ja kääntää kehityksen myönteiseksi. Sillä ei ole edes väliä onnistutko vai et. Itseluottamus kasvaa jo yrittämisestä. Vähitellen ahdistuksen kanssa oppii elämään ja aikaisemmin pelottavat asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi mahdollisuuksiksi. Mieli vahvistuu rasituksessa samalla tavalla kuin keho kuntosalilla. Näin elämäsi ohjakset palautuvat jälleen sinulle.